Tu vas me manquer

Moi! Jätettiin hyvästit Kellyn kanssa perjantaina... Joten tää postaus kertoo  viimeisestä päivästä sen kanssa ja muutenkin mun ajatuksista.

Torstaina iltapäivällä lähdettiin ajamaan kohti Nantesia hostperheen kanssa. Matka kesti hieman kauemmin kuin mitä luultiin koska haettiin samalla matkalla mun hostsiskon Virginien auto. Alku matkasta kuuntelin vain oikeastaan musiikkia koska se on se mitä mä teen tommosilla automatkoilla. Kun oltiin haettu se auto lakkasin kuuntelemasta musiikkia jostain syystä ja alettiin juttelemaan loppumatka ja kyselin kaikenlaisia kysymyksiä ranskankieleen liittyen sekä mitä mieltä Kelly oli lähdöstä ja ylipäätään koko vaihtovuodesta. Tähän mennessä oli kyllä paras automatka ikinä!

        

 

Tää on meidän goldentrio<3 josta jäljelle Ranskaan jäi tällä hetkellä vain minä ja Harrshi.

Illalla kun saavuttiin sitten hotellille meillä oli kauhee nälkä joten mentiin syömään viereiseen grilliravintolaan joka oli jotenkin yhhteistyössä sen meidän hotellin kanssa joten saatiin loppusummasta -20%.

Meilä venyi aika syödessä pitempään kuin oltiin ajateltu joten tultiin joskus kello 23 jälkeen hotellille. Oltiin "väsyneitä" ja koska seuraavana päivänä oli aikainen herätys aamulla  (klo 4) ajateltiin mennä nukkumaan. Yritettiin nukkua mutta koska ketää meistä ei nukuttanu ei sit nukuttu koko yönä. 5 minuuttia taisin lepuuttaa silmiä ennenkö noustiin ja vaihdettiin vaatteet sekä lähdettiin kohti lentokenttää.

Lentokentälle tultaessa ne jotkut siinä halas Kellyä vaikka ei ollut vielä sen aika että piti sanoa hyvästit. Tietysti kun et ollut nukkunut yhtään sinä yönä ja muutenkin sun paraskaveri, sisko lähtee maapallon toiselle puolelle etkä tiedä koska seuraavaan kerran näette tuo tippoja linssiin, joten alkasin itkemään.

Hengailtiin lentokentällä odottaen sitä kunnes piti sanoa hyvästit ja loppujen lopuksi sekin aika sieltä vain tuli... Ja taas itkin. On niin vaikeaa uskoa että Kellyn piti jo lähteä takaisin Australiaan kun tuntu siltä että itse oli vasta tullut. Aika menee liian nopeasti ja haluaisin vaan että aika ei menisi niin nopeasti koska en oo valmis vielä lähtemään. Oonkohan mä koskaan? Kerran kun rakastuu uuteen maahan, sen asukkaisiin, kieleen ja kulttuuriiin sekä tietysti ruokaan ja uusiin ystäviin ei haluaisi lähteä...

Perjantaina kun lähdettiin tulemaan takaisin autolla kerkesin 5 minuuttia istumaan autossa ja nukahdin. Seuraavan kerran heräsin kun oltiin kotona. Nukuin koko matkan. Myöhemmin kun aatteli niin oisin varmaan vaan jatkanut itkua autossa koska Kelly oli mulle niin tärkeä. Asuttiinhan me kumminkin yli kaks viikkoa samassa kodissa ja siitä mä sain tosi paljo tukea jouluna jota tarvitsin.

Aluksi tuntu kotona ollessa tosi tyhjältä ja hiljaselta sekä varsin oudolta kun vaihdoin vierashuoneesta Kellyn vanhaan huoneeseen. Mutta elämä jatkuu ja tiiän että Kelly on onnellinen vaikkakin onkin outoa ollessaan kotona jälleen. Ei mun elämä siihen lopu eikä todellakaan loppu vaihtovuosi mee siihen että itken sen perään koko ajan. Onhan mulla omakin elämä. Ja pystyn elää ilman sitä vaikka aluksikin nojauduin aika paljon siihen.

En halua tän postauksen olevan pelkkää surullista jäähyväistarinaa joten kerronkin teille mahtavan uutisen! Mun isä, Hanna ja Aliisa on tulossa Ranskaan kattomaan mua helmikuussa 22.-25. !! Eli nyt on suunnitteilla ohjelmaa mitä tuona aikana tehdään ja miten asiat järjestetään.

Huomenna taas kouluun. Öitä!